Suomen tulisi edistää Euroopan unionin NATO-jäsenyyttä
Suomi, Ruotsi, Irlanti, Itävalta, Kypros ja Malta ovat Euroopan unionin ainoat jäsenvaltiot, jotka eivät kuulu Pohjois-Atlantin puolustusliittoon eli Natoon.
Ainakin Suomi ja Ruotsi pohtivat parhaillaan mahdollista hakeutumista Naton jäseneksi.
Pidän todennäköisenä, että Suomen ja Ruotsin pohdinnat ovat ainakin jossain määrin eritahtisia (muun muassa siksi, että Ruotsissa on syksyllä vaalit) ja, että Ruotsi pyrkii tekemään päätöksensä vasta Suomen ratkaisun jälkeen.
Pidän myös melko todennäköisenä, että mikäli Suomi päättäisi hakea Nato-jäsenyyttä, Ruotsi ei sitä hakisi. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomen Nato-jäsenyyden myötä Ruotsin molemmat rajanaapurit olisivat Natossa kuten myös sen merentakaiset naapurit Tanska, Saksa, Puola ja Baltian maat. Ei ole lainkaan varmaa, että Suomi ja Ruotsi päätyvät samaan johtopäätökseen totesi Ruotsin ulkoministeri Ann Linden 6.4.2022 Naton ulkoministerikokouksen yhteydessä Brysselissä. Suomen ulkoministeri Pekka Haavisto puolestaan totesi, että olisi hyvä, että Suomen ja Ruotsin Nato-ratkaisut olisivat samanlaisia.
On selvää, että Suomen pitää pohtia huolellisesti ja mahdollisesti päivittää ulko- ja turvallisuuspoliittiset ratkaisunsa nykyisessä tilanteessa. Minusta Suomen mahdollisella hakeutumisella Naton jäseneksi ei kuitenkaan ole niin kiire, kuin julkisessa keskustelussa annetaan ymmärtää, tai minkälaisen mielikuvan julkisen keskustelun perusteella asian kiireellisyydestä saa. Meihin ei kohdistu mitään välitöntä uhkaa ja puolustuskykymme ja -tahtomme on käsittääkseni verrattain hyvällä tasolla.
Suomi on viime vuosina pyrkinyt edistämään puolustusyhteistyötä kahdenvälisten suhteiden lisäksi myös Euroopan unionissa ja pitänyt tärkeänä Lissabonin sopimukseen (osa unionin perussopimuksia) kirjattua jäsenvaltioiden keskinäistä avunannon velvoitetta kaikin käytettävissä olevin keinoin, jos joku jäsenvaltio joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Toisaalta muistan tasavaltamme presidentin Sauli Niinistön puhuneen aikoinaan vuoden 2006 presidentinvaalien yhteydessä (siis aikana ennen edellä mainittua Lissabonin sopimuksen kirjausta) eurooppalaisesta Natosta. Sitä en tosin muista, mitä hän täsmälleen ottaen tarkoitti kyseisellä termillä silloin ja siinä kontekstissa, mutta yhtä kaikki, minusta nyt olisi ajankohtaista pyrkiä yhdistämään nämä kaksi läntistä instituutiota EU ja Nato.
EU:n ja Naton yhdistäminen edellyttäisi käytännössä Euroopan unionin perussopimusten avaamista[1] ja nykyistä huomattavasti merkittävimpien toimivaltuuksien antamista unionille ulko- ja turvallisuuspolitiikassa (sisältäen puolustuspolitiikan). Unionista voisi tehdä, sikäli kuin sitä kehitettäisiin liittovaltion suuntaan, jäsenvaltioidensa ulko- ja turvallisuuspoliittisen toimijan kansainvälisillä areenoilla, jonka päätökset ja poliittiset linjaukset valmisteltaisiin unionin jäsenvaltioiden määräenemmistöllä välttäen näin yksimielisen päätöksenteon usein mukanaan tuomaa osaoptimointia ja sitä myötä koko laajemman unionin kannalta huonompia ratkaisuja. Unionin ulko- ja turvallisuuspoliittinen toiminta voitaisiin rahoittaa joko perussopimusten avaamisen yhteydessä uudistettavan unionin budjetin kautta tai jäsenvaltiot voitaisiin velvoittaa kohdentamaan puolustusmenoihinsa määrän, mikä vastaisi esimerkiksi kahta prosenttia jäsenvaltion kansantuotteesta (vrt. Naton suositus jäsenilleen kahden prosentin puolustusmenoista suhteessa kansantuotteeseen). Unionille voitaisiin antaa toimivaltuuksia myös sotilaallisten joukkojen käytön päättämisestä ja annettavien uusien toimivaltuuksien myötä olisi luontevaa, että unioni hakisi Nato-jäsenyyttä ja edustaisi siellä koko unionia ja näin ollen unionin jäsenvaltiot voisivat luopua omista Nato-jäsenyyksistään.
Euroopan unionin Nato-jäsenyyden edistäminen edesauttaisi kaikkien vielä Natoon kuulumattomien Euroopan unionin jäsenvaltioiden mukaan saamista Natoon vaikuttamalla kannusteisiin. Esimerkiksi Ruotsin tilanne on olennaisesti erilainen riippuen siitä, pohtiiko se Nato-jäsenyyttä erillisenä vai osana perussopimusmuutosten kautta uudistettavaa Euroopan unionia. Suomi puolestaan pystyisi hakeutumaan ikään kuin unionin suojissa Natoon jättämättä välttämättä itsenäistä jäsenhakemusta ainakaan ennen unionitasoisen ratkaisun yrittämistä. Kahdenväliset suhteet ulkovaltoihin pysyisivät tällöin kaiketi vakaampina. Lisäksi unionin perussopimusten avaaminen ja sen Nato-jäsenyys vahvistaisi sekä unionin jäsenvaltioiden keskinäisiä turvatakuita että myös Nato-jäsenten keskinäisiä turvatakuita sitomalla eurooppalaisten valtioiden ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvemmin yhteen etukäteisesti. Hyökkäys yhteen valtioon olisi tällöin vahvemmin hyökkäys kaikkia kohtaan eikä esimerkiksi joukkojen alueellisesta sijoittamisesta tai puolustusvastuusta syntyisi kiistoja niin helposti.
Unionin lisäksi myös Nato kaipaa varmasti jonkinlaista uudistumista. Mielestäni Yhdysvaltojen edellinen presidentti Donald J. Trump oli asiallisesti oikeassa vaatiessaan, että Euroopan tulisi ottaa enemmän vastuuta omasta puolustuksestaan eikä vain vapaamatkustaa Yhdysvaltojen kyvykkyyden ja resursoinnin siivellä (Nato-jäsenyyksiensä avulla). Ulko- ja turvallisuuspoliittisten toimivaltuuksien antaminen unionille ylläkuvatun kaltaisesti ryhdistäisi uskoakseni ensin eurooppalaista puolustusta kollektiivisesti ja vahvistaisi sen myötä myös Natoa.
Vaikka tilanne on Suomen kannalta tällä hetkellä haastava, olisi tärkeä säilyttää kuitenkin maltti ja hyvä harkinta. Ajoitus on vaikea laji, mutta niin on myös pelattavien pelien valinta. Minusta Suomen tulisi edistää ensisijaisesti Euroopan unionin Nato-jäsenyyttä. Käytännössä siis vaatimalla unionin perussopimusten avaamista. Perussopimusten avaamista ei pitäisi pelätä Suomessa tai laajemmin Euroopassa. Jos unioni hajoaisi siihen liittyvien prosessien seurauksena, unioni tai sen laajeneminen ei tällöin myöskään olisi varmastikaan uhka kenellekään.
[1] Ks. myös aiempi blogini ”Suomen tulisi vaatia Euroopan unionin perussopimusten avaamista”